Mikä on kun teksti ei kulje, mikä on kun ei kirjoituta

Oho, sanompahan vain että onpa taas vierähtäny luvattoman paljon aikaa viime postauksesta. Tässä välissä nyt ei isompia ole sattunut, kaikki on fine lukuunottamatta tätä minun postailutaukoa. No, ompahan nyt enemmän mitä kirjotella. Sitä tuttua settiähän tähänkin postaukseen taitaa tulla mutta te lukuisat, arvoisat lukijani :) jotka tätäkin raapustelua luette, pääsette taas kärryille mitä mamman mielessä on viime viikkoina liikkunut.

Ulkona on pimeää, jatkuvaa pimeyttä mikä syö naista. Mie en malttais millään oottaa sitä lunta, tulis peittämään maat ja mannut että vähän tuntuis valosammalta. Mutta ei, se vähänenkin senttimäärä mitä tuonne erehyksessä tais viime viikolla tulla, on jo sulanu moneen kertaan pois. Aamulla ottaa niin kupoliin kun verhonraosta näkyy vain mustaa ja synkkää, vesi lotisee pihalla ja lämpöasteet on ainut positiivinen asia koko aamun aloituksessa.
Mie olen ottanut ns. hevoskuurin tuossa D-vitamiinin ja monivitamiinien syönnissä. Omega-3:t on korkattu ja illalla olen napsassut vielä sinkkiä naamaan. Osaksi sen takia että haluan varmistella että tulee nuo D-vitamiinitasot täyteen, sinkki pitää nassun kunnossa ja makianhimonkin loitolla.

Treenit kulkee vähän vaihtelevaan tyyliin, mutta kaikenkaikkiaan minä olen tyytyväinen siihen tahtiin ja määrään mikä mulle on tullu vähän niinku rutiiniksikin jo. Aamusella olen lähtenyt aamulenkille klo 6:n jälkeen, välistä yksin, välistä kaverin kanssa. Siinä 45 minuutin aikana saa pään ladattua uuteen päivään. Joskus ne on kulkenu vähän nahkeasti (kai se johtuu tuosta pimeästä) ja välistä kuten tänä aamuna, oikeinki lennokkaasti. Kummasti se juttuseurakin auttaa, tänä aamuna Jatan kanssa hölkätessä aika meni kuin siivillä!

Kuntosalitreeneihin tuli viime viikonlopun jälkeen semmonen ahaa-elämys. Uusi mottoni onki salilla tästä lähtien: Failureen asti. Tämän mulle iskosti mieleen Jari "Bull" Mentula joka oli tullu meiän salille Rovaniemen oman pojan Vertti Harjuniemen kanssa. Päivä meni seuratessa hemmojen käsitreeniä, seminaarissa kuunnellen viisauksia ruoasta, treenistä ja levosta ja loppuhuipentumana tyttöjen persustreeni missä "pojat" käskytti niin ankarasti ja perille asti tyttöjä että mieki irvistelin välissä. Lupauduin ottamaan kuvia minun PT:lle joka oli "piinapenkissä". Sitä sinnikkyyttä ja periksiantamattomuutta oli mahtava kattoa! Yhtään ei tytöt antaneet periksi!
Päällimmäisenä jäi kuitenkin itelle ymmärrys siitä että miten treenaatki, treenaa niin että puristat ne vihoviimeiset mehut sinne salille. Yhtään et "himmaile" vaan teet toistoja niin kauan että failure koittaa, siis kun ei enää jaksa. Sepä tarkoittaaki sitte että painoja pitää nostaa seuraavaan treeniin.
Tarkotus oli lähteä nyt illalla salille, mutta sitten iski suomeksi sanottuna laiskuus. Mie en ole mikään iltatreenari, vaan tykkään himmailla illalla jotaki muuta tekemällä. Lähen kaverin kanssa siltojen lenkille niin saan sitten pari aerobista tähän illalle. Aamuihmisenä lähen sitten huomenna aamusta salille. Kyllä lähtee!


Ruokavalion kanssa mennään aikalailla totuttuun tyyliin, teen kotiruokaa miehelle ja pojalle ja minä syön sitten sitä "omaa ruokaa". Tosin esimerkiksi mie teen itelleni samalla ruoan, paistan kanasuikaleet ja punnitsen riisin, miesväki saa sitten kanakastikkeen kaikilla herkuilla. Sama sitten esim. jauhelihan kanssa, mie jätän sen kastikkeen iteltäni pois, muuten syön samaa mitä muutkin. Tietysti mulla on se hyvä puoli että voin/saan syödä päivällä oman lounaani, eli saan sitte siihen aikaan tehä omat "eväät" mitkä sitten vaihtelee enemmän. Nyt löysin tarjouksesta puolikymmentä purkkia tonnikalaa, siitä saapi tehtyä aika monet sapuskat. Samaten olen uuelleen löytäny kesäkurpitsan, sitä mie nyt paistelen harva se päivä. Parsa ei uppoa vieläkään, ei huonostikaan. Thai chili-kastike on myös aika lempparia tällä hetkellä, ei nyt ihan holvaten mutta se antaa mukavasti potkua esim.riisiin. Niin ja sitten ihanat kardemumma, inkivääri (tuore) ja valkosipuli. Ne on myös minun favorite-mausteita. Ja torjuu hyvin flunssaa!

Vaakalukemia olen käynyt kurkkimassa aina fiiliksen osuessa kohalleen, en siis mitenkään säännöllisesti kun en halua sen(kään) tulevan miksikään stressinaiheeksi. Vaakalukema on asettunut nyt siihen "stabiiliin" kohtaan, mie tässä aloittelen isomman puristelun ruokailun suhteen niin saa sitten herkutella luvan kanssa kun se aika koittaa. Ja se aika on tulevissa pikkujouluissa ja jouluaaton- ja päivän aikaan, jolloin aion syödä hyvin joulun herkkuja. En ihan kuitenkaan sitä konvehtirasiaa, mutta joulutorttuja varmasti!
Joulusta tuli mieleen että näin työttömänä pitänee olla erityisen kiltti ja toivoa pukinkontista löytäväni ne IceBug:n juoksulenkkarit, kertasatsauksena kalliit mutta ah, niin käytännölliset kun tulee jäätävät kelit ja pitää päästä juoksemaan. Mie olen kirjottanu oman lahjatoivelistan poikani toivelahjalistan toiselle puolelle, siellä on Ice Bugien lisäksi toive hierontakerroista ja kehonkoostumusmittauksesta. Niin, ja lahjakortti uusien treenivaatteiden saamiseksi... Tosin minun pitää huolehtia siitä että pukki muistaa lukea sen kirjeen toisenki puolen..

Nyt kaikki peukut pystyyn että pian tulee lunta! Nyt lenkkarit jalkaan ja menoksi.

Avautumisia pienimuotoisessa skaalassa

Kuulostaapa rohkaisevalta...

Tuo otsikko meinaan, pienimuotoisesti päätin auringon loistaessa ulkona hieman avautua.. Avautua niistä miljoonista ajatuksista mitkä usein (liian usein) valtaa pään ja mitkä pitää saada höyrystettyä sieltä pois, sillä muuten ei ole hyvä olo.

Pitkään olen tienny omat heikkouteni ja vasta kun aloin käydä ohjatusti läpi elämäntapamuutokseen liittyviä asioita tajusin alkaa käsittelemään niitä vahvuuksia mitä minussa on. Mikä ihme siinä suomalaisessa mentaliteetissa on se että ensin lähetään sieltä negatiivisesta aina liikkeelle, vellotaan siinä vetelässä suossa ihan nauttien siitä ittensä mollaamisesta? Onko se välttämätön pakko että tämä reitti pitää käydä ennen kuin ne hyvät asiat tulee esille?

 

Tarpeeksi syvällä uineena ja elämänpolun ollessa välillä vähän kivikkoinen, minä olen paapattanut itelleni joskus ääneen ja joskus hiljaa sisimmässäni räpättäen etten enää salli itelleni aloittaa sitä mollaamista vaan hyppään suoraan siihen missä minä olen hyvä ja missä minä olen vahva. Ja perskuta kyllä niitä löytyy! Aamukaffella (se minun autuaaksi tekevä oma hetki) voi ihan hyvällä omallatunnolla kirjata pääkopassa ne positiiviset asiat, eikä heti aamusta velloa ajatuksella "kylläpä meni tämäki päivä keturalleen kun en pääse kipeänä treenamaan" tai "miksei mulle kukaan tuu tarjoamaan töitä tänne kotiin". Jep, on syyllistyny tähän ja rankasti, sitten kun huomasi miten helevatan huonosti minä aloin voimaan päätin että minä en salli itelleni negatiivisia ajatuksia, tai jos ne pulpahtaa mieleen niin sitten alan miettimään miten minä tuon voisin vähän paremmin esittää itelleni.

 

Minä olen hyvä juuri sellaisena kuin olen

Just just, vois joku sanoa ja varmasti esille tulis se piiiitkä litania asioista missä ei ole hyvä. Pah! Tässä kohtaa pitää kertoa millaista työtä nuo personal trainerit tekevät, kehon- ja sielunhoitoa. Minun henk.koht. PT Jatta (vai pitäiskö sanoa jossain vaiheessa myös pastori) auttoi minua käsittelemään niitä p-a ajatuksia itestäni niin että kun treenin jälkeen minun pääkopassa kuului se kuuluisa "klik" minä tajusin että kukaan muu kuin minä itte ei voi vastata minun tekemisistäni, kukaan muu kuin minä itte ei ole vastuussa siitä tunnenko loppukädessä itteni vahvaksi ja voimakkaaksi ja hyväksi.

Ja näinhän se on, vaikka sulla olis kuin hyvä tukiverkosto ympärillä mutta sinä itte lyttäät itteäsi koko ajan alaspäin, ei se verkosto sinua jaksa kauan kannatella.

 

Minulle on tullut vastaan niin paljon myös sitä negatiiviselta kuulostavaa palautetta ja hienomuotoisesti rakennettua v*^*a että jossain vaiheessa meinas oma usko omiin kykyihin loppua. Se että kysytään vaivihkaa että kauankos se tämä dieetti tällä kertaa kestää tai aiotko näännyttää ittes kuinka laihaksi sai minun silmät ainaki avautumaan sen suhteen että jos ihmisellä on perustavaa laatua oleva negatiivinen tai suorastaa ilkeä luonne, hänen suustaan voi tuota odottaaki. Mutta kuinka se on vaarallista semmoiselle ihmiselle joka on herkillä elämäntapamuutoksen kourissa muutenkin?

Minun onnekseni (tai ehkä se oli tarkoitettu niin) minun ympärillä lähinnä minua on se oikea tukiverkosto joka pyyteettä minua tukee ja ne sanotaanko "kommentoijat" on pikkuhiljaa häipyneet taka-alalle. Se tuntekoon pistoksen ken haluaa, mutta näin tämä vaan on. Tästä a-haa-elämyksestä kuului kiitos myös pt:lle jonka kanssa näitä on puitu ihan "nokko".

 

Eteenpäin niinkö mummo lumessa

Nyt on pienimuotoinessa skaalassa oleva avautuminen suoritettu, minä lähden viettämään laadukasta lauantaita perheeni kanssa tuonne luontoon. Aamiainen (vai se tais olla kyllä brunch) ja F1-aika-ajot sai sopivan boostin aikaiseksi, koittaa siis ulkotreeni maalaismaisemassa ja haravan varressa. Juoksevan hunajan ja lämpimän veden kanssa lutraamista yskän hoidossa jatkan sitten illalla.