Baby steps with full power

Hah, heti alkuun hehkutusta!
Paino on alkanut pudota, -700 g/vko eli -100 g/päivä. Siihen tulokseen tulin kun kävin viikon lopulla puntarilla ja mie kyllä meinasin oikiasti pyllähtää yllätyksestä peshelleni.
Mie laitoin ruokavalion tekijälle vähän palautetta siitä että homma pelittää muuten hyvin (energiatasot ylhäällä, aineenvaihdunta pelaa jne.) mutta paino ei vain pudonnu.
Uuden päivityksen myötä päivälliseltä tiputettiin vähän hiilareita, vaikutus kaloreihin oli aika minimaalinen mutta tuo toi heti semmosen vähemmän ähkyisen olon iltaa kohti.

Tätä ajatusta siitä että ne hiilarit syödään treenin molemmin puolin olevilla aterioilla olen kuullu muualtaki. Viimeksi Bull Mentulan ja Vertti Harjuniemen luennolla joka pidettiin perjantaina kotisalilla. On siinä vaan kokemus isolla koolla mikä puhuu, fakta on että syyä pittää, tasasesti ja hyvälaatusta ja hiilarit antaa vaan energian siihen että moottori pysyy käynnissä.

Paljon muutaki heiän luento toi itelle, motivaatiosta, tavoitteista ja treenaamisesta. Mitä jäi päällimmäisenä mieleen on se että kun olet vaikka asettanu itelles tavotteen, minkä tahansa, siihen pitää olla valmis antamaan kaikkensa. Kukaan muu ei sitä tee, kovin moni ei sitä välttämättä tajua, sinun on oltava valmis myös mahollisesti luopumaan jostaki. Ympäröi ittes positiivisuudella, hankkiudu erhon negatiivisista asioista ja ihmisistä ja jatkat sinnilä etteenpäin.

Seuraavana aamuna kun menin tekemään oman treenin, heiän vetämä ryhmätreeni oli samhan aikhan menosa. Kummasti jakso itekki tehä ne hauiskäännöt ja leuanveot kun kuuli Bullin äänen sielä taustala. Ryhmän treenaajilla oli aivan mahtava tsemppi päällä ja kaikista näki että ihan jokanen tippa annettiin reenille ja se kannatti! Ihan täsä itekki herkistyy ;)

Mutta, niinkö monessa muussaki asiassa, kaikki on kuitenki kiinni sinusta itestä. Motivaatiota nostaa se kun homma etenee, mutta mitä tehä kun kehitys vaikka pysähtyy. Siinä on sitten juteltava ittensä kanssa ja käytävä ne kehityskeskustelut oman kuupan sisälä. Itelä on sitä vikkaa että luovuttaa liian helposti, niinkö tuon ruokavalion suhthen. Kyllä se siitä lähtee toimimaan kun se on ennenki toiminu, omasta päästä se on kiinni. Ja poika hokee välillä että maltti on valttia, äitiliini. Minun parhaimmat kannustajat löytyy meidän seinien sisältä.

Tulosta näkee myös peilin kautta, vaikka se onki mulle vähän semmonen kakspiippunen juttu. Pitäis opetella innostumaan niistä missä muutokset näkyy ja oikiasti ottaa niitä selhvieitä vaikka vaan itelleni, vertailun takia. Jotenki sitä edelleen näkkee sen lähtötilanteen vaan vaikka siitäki on kohta yli vuosi aikaa. Mie taian olla vaan liian kriittinen. Olen kyllä lukenu että monella joka on vaikka pudottanu painoa, ei vaan pysty peilistä näkemään niitä muutoksia. Sitten havahtuu kun housut tippuu päältä ja kalsarit pyörii rullalla entisen vattan päällä.

Niin ja onhan sitä, onneksi, muutaki elämää ku tämä sali ja syöminen. No, onneksi ja onneksi; viime yönä, just hiihtoloman alkuun, meille tuli herra Yrjö kylään. Tässä on nyt aamukahesta asti torkaheltu pikkupotilaan kanssa puolen tunnin pätkiä, laitettu pyykkiä koneeseen ja rumpukuivaimeen, haettu mustikkasoppaa ja vadelmamehua kaupasta. Ja Jaffaa, mikä nyt ainuana noista menee nyt sisälle hällä.
Onneksi tuo oma ukkokulta jaksaa hoitaa tuon sapuskapuolen, eilisen treenin jälkeen kotona ootti valmis kalalounas, ihan oikein punnittuna ja mitattuna. Tänä aamuna puuro, mehukeitto ja raejuusto ootti aamupalapöydässä, pyytämättä. Voi autuutta kun ei tarvinnu ite hortoilla puolinukuksissa tekemään mittään. Pikalenkki kauppaan ja takasin tuosa auringonpaisteesa (tuolla ulkona siis räköttää oikein olan takkaa). Vähän herätti; nyt otan lisäkupin kahvia ja alan pötköttelemään potilaan kanssa kaikessa rauhassa. Illalla pitempi lenkki vapaapäivän ratoksi.

Ostin muuten salilta Scitec Protein Nutrition 100% protskujauhetta, makuna appelsiinisuklaa. Voi elämä kun on hyvvää! Just ku nestemäistä Fazeriinaa vetäis naamariin, ihan ku salin bossi kehukin!

Hiljaa hyvä tulee

Kehitystä tavistasolla

Ei ollut tänä-aamuna tarkoitus jäädä tähän koneen ääreen kovin kauaksi, mutta yllättäen olenki viettänyt aamuherätyksen jälkeen jo jonkun tunnin tekemässä omia juttujani tietsikalla. Samallahan se tulee tämä blogipäivityskin.

Tämä aamu alkoi klo 6:n lenkillä, tein pitkästä aikaa juoksulenkin! Syynä juoksutaukoon on tämä arktinen elementti eli lumi ja jää. Kadut jäätyi ja lunta on tullut parikymmentä senttiä siihen päälle. Se yhdistettynä minun juoksulenkkareihin ei ollu hyvä yhistelmä joten viime viikolla suuntasin clasulle ja sieltä ostin tennareihin asennettavat kumiset piikkitassukat. En mie tiiä millä sanalla noita voi kuvat kuin piikkitassukat; pääasia että ne sopi minun kukkarolle ja ne toimii. (Yhä toivon joulupukilta IceBug:ja, vink vink).

Kävin pari pitempää lenkkiä näillä jo aiemmin mutta tämänaamuinen juoksulenkki oli sitte se "ultimate" testi näille. Hyvinhän nuo piti koparat kentässä eikä haitannut tuo pohjan jäätyminenkään. Eiliseen pakkaskeliin verrattuna aamun lenkki oli varsin lepposa, oli vain -1 mittarissa kun lähdin.

Aamupalan teko ja sitten minä ässityin tähän koneen ääreen, pesukoneen laulaessa taas eco-ohjelman tahtiin. Ruokalistan suunnittelua ja lueskelua muitten aiheitten parissa. Semmonen tämä aamu.

Se mistä mie ajattelin kirjottaa oli aivan mahtava blogikirjoitus mitä Bettina Gräsbeck julkaisi jälleen; mie olen seurannu tämän pron blogia ja Youtube-kanavaa jo tovin. Rautanen mimmi mutta niin mahtavalla tavalla "jalat maassa" eikä turhaan häröile kaikkien muotivirtauksien matkassa sinne tänne. Hän kirjotteli mm. seuraavaa:

"Vaikka kävisi vain kerran salilla viikossa, se on enemmän kuin ei yhtään kertaa, ja se on kehitystä.
Kun nahkatakki kiristää hartioista, on tapahtunut kehitystä.
Jos se taas kiristää vatsasta, se ei ole kehitystä.
Kun vaihtaa välipalan suklaapatukan maitorahkaan, on se kehitystä.
Kun vaihtaa välipalan maitorahkan kananmuniin, aletaan ymmärtää monipuolisuuden päälle, ja se on kehitystä.
Kun kello soi kuudelta salille, ja laitat torkun päälle ja ajattelet että fak it, mutta sittenkin hyppäät sängystä ylös, se on helvetin hyvää kehitystä.
Kun laitat kyykkytankoon 10kg lisää, se on kehitystä"

Siis halleluja! Näinhän se on, meiän pitää oppia tunnistamaan hyvällä tavalla oma kehitys, omassa itessä. Se on hyvää kehitystä kun on oppinut olemaan itelle armollinen ja rakastaa itteänsä, no vaikka kattomalla itteäs lenkin tai treenin jälkeen, nostamalla peukkua peilikuvalles ja sanomalla hyvä tyttö. Tai kun teet itelles jotain uutta ruokaa, tajuat siinä että omat aistit on oppinut tunnistaa uusia makuja, nauttimaan väri-ilottelusta pannulla ja sulla on oikiasti kivaa tehdä hyvää ruokaa!
Kehitystä on sekin että tulevana perjantaina aion nauttia pikkujouluruoka-tarjonnasta, nautinpa pari lasillista viiniä siinä ohessa ja ihan täysin hyvällä omallatunnolla. Pääasiana hyvä seura, hyvä ruoka ja hauska ilta.

Oon minä toki välillä tuijotellu tuota minun heikkoa kohtaa eli vatsan/vyötärönseutua ja miettiny miksi siellä ei sitä sikspäkkiä näy. No, minun bodini taitaa olla se mallia tynnyri ja ei se parinkymmenen vuoden aikana aikaansaatu tynnyri ihan hetkessä sieltä häivy. Ja eipä siinä, kyllä se kutistunu on. Mutta sen sijaan että vahtaisin vain tuota vyötärönseutua, huomaankin peilailevani muotoutuvia olkapäitä, erottuvia reisilihaksia (kyllä, niitä on!) ja kaventunutta kokonaisolemusta. Kaikista tärkeintä on se että voin sanoa rehellisesti voivani hyvin, kokonaisvaltasesti. Se on minusta tärkeintä, ei ne kilot eikä sentit.
Tästä kun luin vielä tuolta Bettinan blogista niin ihan sitä meinas herkistyä. Tai pitäiskö sanoa valaistuin, taas. Paljon oivalluksia on tullu matkan varrella eikä taia ihan hevillä nämä oivallukset loppua jos tämä matka oman itteni kehittämisessä jatkuu.

Hyvää viikkoa, sulle & mulle!